Musiikkia peleistä.

Pelinörttinä usein hyräilen musiikkeja peleistä. Melodiat jäävät päähän soimaan ja usein tarttuvat myös toisiin. Saan välillä kuulla että "kiitti vitusti kun hyräilit sitä tunnaria eilen, en saa sitä päästäni".

Tässä siis muutama esimerkki. Toivottavasti jää kalloon pyörimään.

Tuossa oli nyt viime aikojen obsessiot. Niitä löytyy paljon lisää mutta en viitsi ihan täysin kirota teitä.

Luonnollisesti tämä on edennyt siihen asti että opettelen nuo biisit myös kitaralla ja väsäilen niistä omia akustisia versioita. Pelimusiikkien opettelu ja soittaminen on mielenkiintoista. Siinä kehittyy korvakin mukavasti.

Hymyhuuli, poutatuuli (1329-1401)

Asui kylillä vanha mies.

Hymyhuuli, poutatuuli.

Kulki kansan joukossa.

Nöyränä, selkä vääränä.

Ei koskaan suutaan avannut.

Hymyhuuli, poutatuuli.

Asui syvän lammen vieressä.

Syrjässä, metsän sylissä.

Ei vierailijoita saanut.

Lapin poika, äitinsä noita.

Hyväksi silti kehuivat.

Lempeäksi, letkeäksi.

Vaan vähän väki tiesi.

Hymyhuulesta, poutatuulesta.

Oli kyliltä kadonnut lapsia.

Näkymättömiin, olemattomiin.

Vuodesta 1349 vuoteen 1401.

Jäljittä, kirjeittä.

Kaikki pohjassa syvän lammen.

Hymyhuulen, poutatuulen.

Rätit suussa ja taskut täynnä kiviä.

Nöyrinä, selät väärinä.

Kiss me, Hardy!

Kikkailin taas tuolla piirtoalustalla ja tällainen syntyi. Kuvalle ei ole erikoisempaa selitystä.

Siispä "Ha Ha Ha".

Oh noes, I has dem roplems.

Sunnuntai. Sanovat että sunnuntait pitäisi viettää vuoteessa leväten. Voin sanoa ettei minulla ollut oikein vaihtoehtoa. Olin Cold Turkey King ja julistin kiinteää sanaa kansalleni WC-istuimen syvyyksiin. Sanani oli hämärässä vessan valossa helmeilevää lihapuuroa (naudanlihaa) jonka punaviini väritti juhlalliseksi. Ihokarvani tanssivat viileän ilman puhaltaessa parvekkeelta ja olin kuin alaston nöyryytetty gorilla usvassa. En ollut yksin, myös tyttöni oli ruvennut rakennusalan ammattilaatoittajaksi mutta onnistui näyttämään siinäkin paljon seksikkäämmältä kuin minä, joka kyyhötin kylpyammeessa tässä paljaaksi nypityssä gorillapuvussani. Neiti loikoili elegantisti sohvalla ja kuiskaili välillä ämpärille. Vatsani soitti kaverikseen aivan järjettömän migreenin ja sohin niskaani aika ajoin vaikka millä välineillä.

Noin seitsemän tunnin kihnuttelun jälkeen olen voiton puolella ja vatsakin tuntuu alistuneen tahtooni.

En juonut paljoakaan niin päättelen että söin jotain sopimatonta. Olen vähän sopimaton itsekin.

Haluan ilmaista kiitokseni Ville Gullstenille joka porhalsi kotiimme ja toi meille syötävää ja juotavaa. Pahoittelen että näytin aivan kodittomalta DNA-Welholta ja olin mykkä. Olin juuri sulkenut oman laajakaistani täysin.

Alkoholista on tullut minulle melko vastenmielinen asia. En käy baareissa enkä suosi juottoloita joissa metroseksualit vertailevat kaihdinlasejaan ja tennissukkiaan. Jos juon niin juon kotona ja vähän.

Muistakaa: Jos näette lenkkipolun pöpelikössä huolimattomasti nypityn gorillan joka puhelee itsekseen ja valuttaa rikasta, pehmeää, punertavaa ja lämmintä naudanlihapuuroa ojaan, it might be me. Huutakaa että "Tommi mee kotiis jo!".

...ja jos näette kaupungilla kodittoman DNA-Welhon, älkää tulko pyytämään ilmaisia mokkulatikkuja tai nopeutenne nostamista.

. HOMELESS WIZARD IS HOMELESS .

Tunnelmia kevään alkuun...

Kaivelin vanhoja arkistoja ja löysin suuria nimiä. Toki nämä ovat jo tuttuja monelle mutta toivottavasti joku löytää itselleen lisää kuunneltavaa. Maailma on täynnä hyvää musiikkia, pitää vain osata kaivella ja joskus jopa palata hieman taaksepäin aikajanassa. Pistää vain usein miettimään musiikkiteollisuuden muuttumista ajan saatossa. Moni sanoo että ei kannata katsella mainstreamin suuntaan vaan kaivella indie -bändejä jostain hankalasti toimivien musiikkisivustojen kautta. Pointti on juuri se, että "entisinä aikoina" mainstreamissa oli paljonkin erilaista musiikkia ja tarjontaa oli huomattavasti laajemmalle yleisölle. Nykyään lähetyksissä on melko suppea biisivalikoima ja tyylit vaihtelevat hip hopista metrin verran oikealle trippiin ja timanttidiiva-leveilyyn. Toki on radiokanavia ja ohjelmia jotka soittavat vaihtoehtoisempaa musiikkia mutta usein ovat kerran viikossa ja vain parin tunnin ajan. Puhun nyt siis radiosta ja televisiosta, en sissityylisistä nettiradioista tai kotitekoisista review-pätkistä.

Jos laitoit MTV:n päälle 90-luvulla, saatoit nähdä jopa Nirvanaa, Pearl Jamia, Alice In Chainsia, vanhaa punkki Green Dayta, vanhaa pothead Kornia, parempaa Offspringiä. Myöhään tuli Headbanger's Ball joka tarjosi raskasta musiikkia ilman paskapuheita. Myöhemmin se muuttui muistaakseni SuperRock nimiseksi ohjelmaksi ja taso putosi. Siinä vaiheessa alkoivat ajatukset että "kohta se katoaa kokonaan".

Laitan siis listan musiikkimuistoja ja toivon että saatte jotain uutta itseenne. Muistakaa, nämäkin artistit olivat joskus listoilla ja pyörivät radiossa ja telkkarissa yhtä suuressa suosiossa kuin nykypäivän rättiämmät ja corporate-built muka ghettoräppärit.

Tunnistaisitko tämän asenteen ja kuohun samaksi Green Dayksi joka nykyään huudattaa pikkutyttöjä silmämeikit naamalla ja stylistin taputtelemana?

Vanha The Offspring. Nykyistä ei pysty edes ajattelemaan. Sitä ei edes ole.

Lopetan vertailun ja pusken loput artistit.

I bet you do...

Puuhailin tuossa tytön piirtoalustan kanssa ja päätin kokeilla että miltä se koneella piirtäminen maistuu. Valitettavasti minulta ei tule mitään erikoista. Pamauttelen vain mitä mieleen tulee. Tässä tapauksessa pääkopassa liikkui vain tyyni kuva lapsia kärkkyvästä jekkumiehestä. Kumpi on pahempi; seksuaalirikollinen ja lasten ystävä vai hän joka stalkkaa stalkkeria ja piirtää hänet?

Siitä siis kuvan nimi: "I bet you do".

Ihmiset elämässämme.

On ihmisiä joiden kanssa olet tallannut pitkän polun. Ihmisiä jotka laajensivat elämääsi ja jotka tulet muistamaan aina. Arki on paha asia. Arki repii jokaista yksilöä moneen suuntaan ja melko helposti menetätte otteen. Kumpikin hukkuu velvollisuuksiin ja tulee hetki jolloin huomaat että et muista kunnolla heidän kasvojaan. He eivät tervehdi enää ja heidän kasvoilta heijastuu luovuttaminen. Tilanteen ymmärtää melko helposti koska hyvässä tapauksessa oma naamasi näyttää pahemmalta. Kaikki aika on kulunut oman elämän järjestämiseen ja se vähä aika mitä jää, menee lepoon ja palautumiseen seuraavaa päivää varten. Mikäli viettäisitkin huoletonta elämää ilman työtä ja aikatauluja niin todennäköisesti ystäväsi on rajoitettu aikatauluun työn ja elämäntyylinsä takia. Ymmärrät että hänenkin on levättävä ja on olemassa kohtuuttomia pyyntöjä ja aikoja jotka vaikuttaa toisen palautumiseen. Tilanne kulminoituu siihen että molemmat luovuttavat ja syyksi sanotaan että "ei sekään ottanut muhun yhteyttä" tai "en mä tiedä mitä tapahtu, ei vaan nähdä enää" ja kuitenkin molemmat tietää että elämä on niin vitun vaikeaa välillä, ei ehdi eikä pysty tekemään kaikkea.

Hyvät lapsuudenkaverit ovat pahin asia. Heidät aina nostaa korkeammalle kuin muut. Monta vuotta leikitty samoissa metsissä ja päivittäin tavattu. Jossain vaiheessa moni muuttaa pois ja polut erkanevat. Elämä astuu väliin ja arki koulii heitä yksiöissään ja asuntoloissa. Olet itse tallannut jotenkuten elämäsi eteenpäin ja tietenkin parempaa toivoen. Näet lapsuudenkaverisi pitkästä aikaa ja tämä on täysi mulkku. Kaikkien niiden vuosien jälkeen saatkin ylimielisyyttä niskaasi eikä kaverisi tunnu muistavan sinua lainkaan. Kaikki ne muistot mitä olet kantanut tästä ihmisestä ystävänäsi, saavat uuden kuoren. Onko sillä "vanha kunnon kaveri" -käsitteellä mitään painoarvoa jos nykyisyys on aivan mätä? Paljonko ne kultaiset muistot painaa jos ne ei hyödytä nykyistä tilannetta?

Itse jatkan melko typerästi vanhojen muistojen kunnioittamista ja yritän sinnikkäästi kaivella ihmisistä esiin sitä todellista minää joka heijastaa heidän lapsuuttaan. Näen aina lapsuudenkaverit arvossa mutta välillä sieltä putoaa melko lujaa alas kun näkee heidän maailmankuorensa. Korkeammalla pidän kuitenkin nykyisiä ystäviäni sillä he ovat edelleen tässä. Kaiken tämän arkimyllyn jälkeen he ovat ystäviäni. Toivon että pidätte myös minua arvossa vaikka eivät tiet kohtaisi hetkeen. Sillä voin sanoa teitä aina veljikseni. Pitäkää yhtä sillä elämä on kevyempi kulkea kaverin kanssa.

On se kumma...

Kävin viikko sitten keskustelua ystävien kanssa vanhoista tuotteista, joita lapsena ostettiin ja suosittiin. Esineitä joiden ulkonäön, koostumuksen ja tuoksun muistaa vielä tarkasti. Pöydälle nousi mm. vanhat ala-asteen pyyhekumit, penaalit, kynät ja jopa jotain makeisia. Pyörittelin koko asiaa päässäni ja muistin että paikallisessa kaupassa myytiin joskus suklaapatukoita joita sanoimme "jääsuklaaksi". Kääre oli tumma ja siinä oli jääkarhu lumihiutaleen sisällä. Sen maku ja koostumus erottui täysin muista tarjolla olevista tuotteista. Nyt tuo tuote on kadonnut kokonaan ja markkinoilla pyörii edelleen toisiaan muistuttavia tuotteita. Yritin kovasti googletella tätä mystistä suklaaherkkua mutta tuloksetta. Lienen melko paska googlettaja.

Nämä muistelut ajoivat minut syvemmälle ja siksi päädyin pohtimaan että nostalgia saa meidät sukeltelemaan ajassa taaksepäin etsimään jotain mitä ei ole enää tai parhaimmassa tapauksessa olemme nähneet asiat aivan naurettavasta perspektiivistä sillä hetkellä kun asiat ovat olleet kourissa. Kyseisellä hetkellä pieni mieli on sivuttanut asian todellisen arvon ja keskittynyt vain siihen, mikä miellyttää / koskettaa eniten.

Olen aina ollut hyvin nostalgiaa rakastava ihminen ja saavutan jopa ärsyttäviä piirteitä kun vaahtoan vasta-tutuille vanhoista videopeleistä. Joku mainitsee seurauksia aavistamatta että "Super Nintendo" tai "Commodore" niin minua ei saa hiljaiseksi tuntiin. Olen kuin vanha iloinen täti. Kai sitten yllätyn niin paljon siitä että joku muukin pitää arvossa samoja asioita. Helposti löytyy ihmisiä jotka pälättävät autoistaan, jääkiekosta ja työpaikoistaan ja myönnän, ei sitä paskaa ole mielenkiintoista kuunnella. Mielummin keskustelen jonkun kanssa mahdollisesta konsoli -ja pelihistoriasta. Mitä koneita on omistanut, mitä pelejä ja kuinka hyvä tai huono oli. Sitten naureskella omaa suoritustaan ja sen nostalgian voisi leikata veitsellä.

Minulla on edelleen paljon naurettavia asioita joista tulee aivan järjettömän nostalginen olo. En välttämättä edes tiedä tarkkaa tapahtumaa mutta esimerkkinä käytän seuraavaa: Asuin lapsuuteni Sinisaaressa ja tietenkin siellä tuli ystäviä. Muutimme pois sieltä ja noin kymmenen vuoden jälkeen muutin takaisin lapsuuteni kulmille. Jokainen piha tuo oman tulvansa muistoja mieleeni. Miten yritimme saada palloa puusta ja ketä kaikkia tarkalleen siinä silloin oli mukana. Voin melkein nähdä heidät siinä ja koko näkökenttä saa päälleen enkelimäisen hohdon. Entisen etupihani pihlaja saa minut haikeaksi kun katselen sitä. Nykyinen matkani grillille kulkee tuon etupihan poikki ja siinä, kukkulalla, seisoo nyt iso vääntynyt pihlaja joka lapsuuteni aikoina oli vain pieni räsy jossa notkuimme räkäiset nokat valuen ja nyrkit tomussa. Kaikki seikkailumieltä kiihottaneet paikat näyttävät nyt vanhan äijän säilyttämältä pienoismallilta. Sotaleikeissä käytetty juoksuhauta tai karatekukkula ylittyy nyt neljällä askeleella tupakka huulessa. Ennen sitä sai juosta ylös ja huipulta tultiin naamalleen alas. Kaikki näyttää nykyään niin säälittävältä eikä kesällä näy paskasia kakaroita pihalla, leikkien vesisotaa tai ihan vaan hakaten toisiaan kepeillä. Näkyy vain kun yh-äidit vierittävät kiukuttelevia hyljepallojaan pitkin hiekkalaatikkoa tai naapurin mummo haukkana ikkunassa. Ennen tosiaan oli elämää. Elämä betonihelvetissä oli oikeasti eloisampaa.

Myönnän että en kovasti nauti tällaisen pilarikokoelman keskellä asumisesta. Kaikki yhteydet ovat lähellä ja ihmiset ovat lähellä. Silti kaupungin äänet ja kuhina on liikaa. En vain saa rauhaa tällaisessa sykkivässä pallossa. Jospa sitä asuukin joskus maalla ja erakoituu täysin...

Action packtion movie!

Kylmää ja toimintaa täynnä koko päivä mutta onneksi voi palata näihin tunnelmiin...

Aamu alkaa K:lla ja A:lla. Kahvilla ja aamupaskalla.

Vaari viettää iltaa