Ihmiset elämässämme.

On ihmisiä joiden kanssa olet tallannut pitkän polun. Ihmisiä jotka laajensivat elämääsi ja jotka tulet muistamaan aina. Arki on paha asia. Arki repii jokaista yksilöä moneen suuntaan ja melko helposti menetätte otteen. Kumpikin hukkuu velvollisuuksiin ja tulee hetki jolloin huomaat että et muista kunnolla heidän kasvojaan. He eivät tervehdi enää ja heidän kasvoilta heijastuu luovuttaminen. Tilanteen ymmärtää melko helposti koska hyvässä tapauksessa oma naamasi näyttää pahemmalta. Kaikki aika on kulunut oman elämän järjestämiseen ja se vähä aika mitä jää, menee lepoon ja palautumiseen seuraavaa päivää varten. Mikäli viettäisitkin huoletonta elämää ilman työtä ja aikatauluja niin todennäköisesti ystäväsi on rajoitettu aikatauluun työn ja elämäntyylinsä takia. Ymmärrät että hänenkin on levättävä ja on olemassa kohtuuttomia pyyntöjä ja aikoja jotka vaikuttaa toisen palautumiseen. Tilanne kulminoituu siihen että molemmat luovuttavat ja syyksi sanotaan että "ei sekään ottanut muhun yhteyttä" tai "en mä tiedä mitä tapahtu, ei vaan nähdä enää" ja kuitenkin molemmat tietää että elämä on niin vitun vaikeaa välillä, ei ehdi eikä pysty tekemään kaikkea.

Hyvät lapsuudenkaverit ovat pahin asia. Heidät aina nostaa korkeammalle kuin muut. Monta vuotta leikitty samoissa metsissä ja päivittäin tavattu. Jossain vaiheessa moni muuttaa pois ja polut erkanevat. Elämä astuu väliin ja arki koulii heitä yksiöissään ja asuntoloissa. Olet itse tallannut jotenkuten elämäsi eteenpäin ja tietenkin parempaa toivoen. Näet lapsuudenkaverisi pitkästä aikaa ja tämä on täysi mulkku. Kaikkien niiden vuosien jälkeen saatkin ylimielisyyttä niskaasi eikä kaverisi tunnu muistavan sinua lainkaan. Kaikki ne muistot mitä olet kantanut tästä ihmisestä ystävänäsi, saavat uuden kuoren. Onko sillä "vanha kunnon kaveri" -käsitteellä mitään painoarvoa jos nykyisyys on aivan mätä? Paljonko ne kultaiset muistot painaa jos ne ei hyödytä nykyistä tilannetta?

Itse jatkan melko typerästi vanhojen muistojen kunnioittamista ja yritän sinnikkäästi kaivella ihmisistä esiin sitä todellista minää joka heijastaa heidän lapsuuttaan. Näen aina lapsuudenkaverit arvossa mutta välillä sieltä putoaa melko lujaa alas kun näkee heidän maailmankuorensa. Korkeammalla pidän kuitenkin nykyisiä ystäviäni sillä he ovat edelleen tässä. Kaiken tämän arkimyllyn jälkeen he ovat ystäviäni. Toivon että pidätte myös minua arvossa vaikka eivät tiet kohtaisi hetkeen. Sillä voin sanoa teitä aina veljikseni. Pitäkää yhtä sillä elämä on kevyempi kulkea kaverin kanssa.